The Beatles & White Album

Kuva 5 :)

2.6. VALKOINEN TUPLA

No one in any way informed is likely to equate Hamilton's cool if affectionate intelligence with Blake's warm academic senti­mentality.^[i] - George Melly

The Beatlesin jokainen levy vuodesta -66 eteenpäin oli tapaus. Levyt eivät muodostaneet suhteessa toisiinsa jatkumoa, vaan ne perustuivat jatkuvalle erontekemiselle. Täs­tä syys­tä yh­ty­een le­vyn­kan­net­kin ero­si­vat toi­sis­taan, tämä oli suo­ras­taan välttä­mät­tö­myys. Kun kan­nen suun­nitte­lijat lisäksi vaih­tuivat, oli jokai­sen seuraavan valo­kuvaa­jan tai taitei­lijan otetta­va saaman­sa tehtävä vastaan haas­teena. Tällai­nen kilpailu­tilanne ei kui­ten­kaan olisi saanut olla suora­naises­ti edeltäjien ratkai­suja kom­mentoivaa sillä sil­loin olisi rik­koutu­nut jokaisen The Beat­les-levyn itse­näinen asema oman het­kensä huipputuottee­na. Levyn­kan­siin ei näin synty­nyt standar­di­sia tai jatkuvuutta edus­tavia piirteitä, vaan nii­den tuli olla samanlainen hap­pening; tapaus, ku­in mu­sii­kinkin.^[ii]

Richard Hamiltonin kohdalla taiteen ja pop-musiikin ensimmäinen kohtaami­nen tapahtui "Swin­ging Lon­don '67" -sarjaksi kutsuttujen se­rigrafioiden yhteydessä (vää­rin­kir­joitus on tar­koi­tuk­sel­li­nen). Ku­vasar­jas­sa esiin­tyivät muun muassa ­Mick Jag­ger ja Ro­bert Fraser huumeiden hallussapi­dosta pidätettyinä polii­si­au­tos­sa, kä­si­raudois­sa ja kas­vo­jaan pei­tel­len. Kuvat olivat tun­temattomiksi jääneiden sanomalehtikuvaajien autenttisia otoksia. Sa­man­tyyp­pi­sen toteutuksen The Beat­les tilasi Ha­mil­tonilta seu­raavan albuminsa kansikuvaksi.^[iii] Ha­milto­nin rat­kaisu oli kui­ten­kin päin­vas­tai­nen. Tämä ei halun­nut kuvata populaari­kult­tuu­ria profaaneimmillaan, vaan erottaa The Beatlesin tästä kontekstis­ta kokonaan.

Vuonna 1968 ilmestyneen tuplalevyn kutsumanimeksi on vakiintunut "The (Double) White Album" (Suomessa: Valkoinen Tupla). Valkoi­nen kartonki ei sisällä muuta kuin syväpainetun sanan "The Beat­les", sekä ensimmäisessä painoksessa sarjanumeroinnin (KUVA 5).^[iv] Le­vykote­lon sisältä löytyi julisteeksi avautuva valokuva­kollaasi yh­ty­ees­tä sekä kap­pa­leitten tekstit. Näin ­levyko­te­lon pin­ta ei toi­mi­nutkaan enää auttavana tuo­teselos­tee­na vi­nyy­lin si­säl­tä­mäs­tä musii­kis­ta ja esittä­vistä artisteis­ta, vaan se oli it­ses­sään ­de­sign­tuote. Kuva- ja teks­ti-in­for­maa­ti­on vastaanotti vasta omis­taes­saan le­vyn. ­Ha­mil­to­nin de­sign il­men­si Eng­lan­nin suu­rim­man vien­tiar­tik­ke­lin aate­lisar­volle so­pi­vaa it­ses­tään­sel­vän tun­nis­tami­sen hil­lit­tyä muo­toa. Hamilton muistelee pro­sessia näin:

The great attraction of the job for me was in that the power of the Beatles was such they could override the usual niggling. [...] To avoid the issue of competing with the lavish design treatments of most jackets, I suggested a plain white cover so pure and reticient that it would seem to place it in the context of the most esoteric art publications.^[v]

“The White Albumin” taidegallerioitten näyttelyluetteloita kopi­oivan kartongin himmeä valkoisuus oli le­vy­kaup­po­jen pop-musiik­kia myy­vil­lä hyl­lyil­lä outo, ikäänkuin väärälle osastolle eksy­nyt il­mes­tys. Al­bu­min ul­koa­su pyr­ki rau­hal­li­sel­la eleet­tö­myy­del­lään erottumaan psykedeelisten flower power -tuotteiden kirja­vasta massasta.^[vi] Toisaalta The Beatles ei enää tar­vin­nut mark­kinointiin pe­rus­tu­vaa tuo­tesuunnittelua myy­däkseen uu­simmat sä­vellyksensä. "The White Album" -tuo­tet­ta se­lit­tävä tekstu­aa­li­suus oli­si muut­ta­nut tuot­teen popu­laa­rik­si, siis hal­vaksi. Ha­miltonin 1957 Pop-tai­teeseen liittämät positii­viset määritteet; "Popular (designed for a mass audience), Tran­sient (short term solution), Expenda­ble (easily forgotten), Low Cost, Mass produ­ced, Young (aimed at youth), Witty, Sexy, Gim­micky, Glamo­rous and Big Bu­siness", olivat kuin kotonaan "Just what It is..." pai­no­tuot­teen täy­teen ah­de­tussa maa­il­massa. "The White Albumin" kohdalla ainoastaan kaksi viimeistä määrettä toteutuivat täy­dellisinä.^[vii]

"The White Albumin" ei kau­pal­lis­ten int­res­sien täh­den olisi tar­vin­nut erottua le­vy­kauppo­jen muusta tarjon­nas­ta, se olisi myy­nyt itsensä käy­tän­nössä katsoen minkälaisella ulkokuorella ta­hansa. Hamil­tonilla oli ilmaisussaan vapaat kädet, ainoaksi ra­joitta­vaksi tekijäksi muodostui välttämättä esiin nouseva vertailu Bla­ken "mes­tariteokseen".^[viii] "The White Albumin" tulkinnassa on­kin en­simmäi­seksi huomioitava Hamiltonin ja Blaken toteutusten ero, ja tämä rinnastaminen on ehdottomuudes­saan absurdi siksi, ettei se vaadi toteutuakseen nimenomaisesti "The White Albumin" tyy­listä ulko­kuorta. Mikä tahansa design olisi joutunut saman­lai­seen vertai­lun kohteeksi. Hamilton operoi tietoisesti viit­teel­li­sem­mäl­lä kei­novali­koi­malla kuin Blake, kansihan on abst­rakti tyhjiö "Sgt Pepperin" runsaudensarveen verrattuna.

Hamiltonin galleriaformaatti pyr­ki ole­maan enem­män kuin sen kon­tekstinsa ja tar­koit­teen­sa puo­lesta olisi tar­vinnut. Le­vyn­kannen minima­lismi hiveli koulutettua taidemakua. Ensimmäisen painoksen numerointi an­toi val­heel­li­sen viitteen originaalisuudesta ympä­ris­tös­sä jossa sar­ja­val­mis­tei­suus, volyymi ja huokeat hinnat mää­räsi­vät tuo­tan­non lait. Ha­miltonin toteutus soti IG:n lansee­raa­maa mo­ninais­ten hierarki­oiden ajatusta vastaan sen operoides­sa vää­räl­lä tuot­teella, vää­riä arvotuksia käyttäen kentällä jol­la IG:n peri­aat­teiden mukaan piti olla omat, itsenäiset pe­lisään­tönsä. Rock-­kulttuuri ei ollut Hamiltonille vierasta, mut­ta säännöt joi­den puit­teissa hän saattoi siihen omalla pa­nok­sel­laan osal­listua vaati­vat samalla tasolla pelaavaa kumppa­nia mitä hän itse edus­ti. The Beatlesia marginaalisempien yhty­eiden visu­aalisen ilmeen luominen ei olisi tullut kysymyk­seen. V­uon­na 1968 Richard Ha­mil­ton on, toimittuaan vii­si­tois­ta vuot­ta pop-tai­tei­lijana ja kriitikko­na, ase­moi­nut it­sensä kor­keakulttuu­riin.^[ix] Hänellä on virka taidekoulussa. Sa­man­ai­kai­ses­ti Ha­mil­ton tuo ammattikuntansa ilmaisutavat po­pu­laa­ri­kult­tuu­riin, jossa de­mo­kraattisuutta, kol­lek­tii­vi­suutta ja Arts & Crafts -pe­rin­net­tä suosiva Flower Po­wer -liike elää vii­meistä viattomuuden ­ke­sään­sä.^[x] Vastaavasti The Beatles, kaik­kien ai­ko­jen rockal­bu­min il­mestymisen jälkeen, si­joittuu popu­laarin pii­riin kuulu­van kult­tuurikentän ehdotto­maan yläpää­hän. Se on siel­lä yksin. Si­ten Pop-taiteili­joiden Blake ja Ha­mil­ton sekä pop-yhtyeen The Beat­les int­ressit saattoi­vat kohda­ta ilman "luokkaris­ti­rii­taa".

---

[i]. Melly 1970, 129.

[ii]. Kts. esim. Whiteley 1987, 108.

[iii]. Walker 1987, 43-4, 97-8.

[iv]. Harry 1992, 71. Myöhempien painosten kohdalla kohopainatus vaihtui yhtyeen nimen väripainatukseksi, samoin asemointi, typo­grafia ja tekstikoko muuttui. Nimen selkeämpi näkyvyys myöhem­missä painoksissa todennäköisesti esti sitä hukkumasta valkoi­suuttaan muitten levyjen joukkoon. ­

56.Frith & Horne 1989, 105.

[vi]. Vrt. esimerkiksi Barnicoat 1988, 29-72; Whiteley 1987,108, 165, 168-72; Melly 1970, 118, 139-143.

[vii]. Hamiltonin määritykset löytyvät lukuisista lähteistä, esim: Barry 1988, 42;  Savage 1995, xxviii; Melly 1970, 143; Frith & Horne 1989, 103; Whiteley 1987, 125. Hamiltonin graafisen suun­nittelijan roolia (Pop-taiteilijan kustannuksella) korostettaes­sa on huomattava että Hamiltonin tunnetuimmat saavutukset eivät sittenkään liity taideobjekteihin siinä mielessä kun ne luoki­tellaan originaaleiksi yksittäiskappaleiksi. Niin "Just what It is..." -juliste kuin "The White Album" -kansi kuuluvat massa­tuotan­non ko­pioinnin, monistuksen, nimettömyyden ja huokeiden hintojen maa­ilmaan, ja Hamiltonin ura ei koskaan ole unohtanut tätä Popin oleellista puolta. Kts. Lawson 1988, 26 ja Whiteley 1987, 214.

[viii].Vrt. esim. Mäkelä 1998, 140 ja viite 7, 147 viite 26.

[ix].  Sovellan tässä Pierre Bourdieun näkemyksiä taiteen- ja kult­tuu­rin kentistä; kts. Bour­dieu 1995, 29-73. Heb­di­ge lainaa Bour­die­un "kenttäteoriaa" In­de­pen­dent Grou­pin yhteydes­sä to­teamalla et­tä: "[...]in order to crea­te value and recogni­tion in the art world, one must first create a diffe­ren­ce. This, af­ter all, pro­vides the economic lo­gic which go­verns most areas of cultural produc­ti­on.": Hebdige 1988, 79. Popin etabloituessa osaksi kult­tuurin valtavirtaa ta­pah­tuu tä­mä­kin tai­teen aristo­kratian (kes­kiluokan) erottautumi­sena "rah­vaas­ta": "[Pop] com­mitted the car­dinal sin in art by punctu­ring what Bourdieu calls the 'high seriousness' upon which bour­geois art depends and through which it asserts its differen­ce from the 'debased' and 'ephemeral' forms of 'low' and 'non'­art. [...] the theory of pure taste has its basis in a social relati­on: the antithesis between culture and corporeal pleasure (or nature if you will) and is rooted in the opposition between a cultivated bourgeoisie and the people." Ibid, 84.

[x]. Kts. esim. Whiteley 1987, 164-178. The Fool-ryhmän lukeutu­minen osaksi hippiliikettä oli mahdollisesti kriteerinä sille miksei The Beatles hyväksynyt ryhmän ehdotusta "Sgt. Pepperin" kanneksi.Vrt. Thorgerson & Powell 1999, 131; Wheeler 1987, 165; Martin 1995, 114.