The Beatles & Sgt. Pepper

Kuva 4

2.5. KERSANTIN YKSINÄISTEN SYDÄNTEN KERHO

I would go in on a Saturday morning, to a place in Liverpool called Lewis's, with me ten bob, buy my record, and then sit on the bus for half-an-hour afterwards, and read the cover. I'd take it out of the bag, read it, read the label, read anything I could get my eyes on. So on Pepper I thought, This is it, it's an overall concept, we'll have the cover packed with little things, so three months from now you'll go, 'Oh, I never saw that...' The whole idea was toput everything, the whole world into this package; that's why we got Peter Blake in...^[i]

Paul McCartney kuvaa tässä hyvin, miten tärkeä merkitys ää­ni­tettä tukevalla teks­tu­aa­lis­ella ja kuvallisella kerronnalla on, kuluttajan rakentaessa mielikuvaansa itse vinyylille tallenne­tusta, abstraktista musiikista. McCart­neyn nuo­ruu­den­muis­toa ei pidä yleis­tää ar­gu­men­tik­si asti, mutta tässä vai­hees­sa voi­daan olet­taa, että erityisesti teks­ti­muo­dos­sa tarjottu esi­tie­to mu­sii­kin tuek­si on jopa tärkeämpää kuin musiikin visuaalinen "se­littäminen" kuvan avulla. McCart­neyn nä­ke­mys­tä LP-levyn kansi­kuvan tarkoituksesta, mikä sit­ten vä­lit­tyi "Sgt. Pep­pe­rin" ulko­asuun, voi­daan väittää rea­lis­tista ker­rontaa, tekstuaalista il­maisua tu­ke­vak­si.

The Beatles oli alunperin va­lin­nut The Fool -ryh­män to­teut­ta­maan uuden albumin ulkoasun. ­Paul McCart­neyn ys­tä­vän, tai­de­gal­le­ris­ti Ro­bert Fra­se­rin mie­les­tä vaatesuunnitte­lijoina pa­rem­min tunnetun ryhmän ehdotus oli kuitenkin liian "psykedee­li­nen".^[ii] ­Fra­ser, joka sattui olemaan sekä Peter Bla­ken että Richard Ha­mil­to­nin gal­le­risti, eh­dot­ti McCart­neyl­le: "Why don't you use a 'fine ar­tist', a pro­fes­sional, to do the cover ins­tead?"^[iii] Tämän pyy­teettömän ehdotuksen pohjal­ta hollantilai­nen T­he Foo­l sai väis­tyä Bla­ken, Jann Ha­wort­hin ja The Beat­le­sin koo­tes­sa yh­ty­een hen­ki­set ja mu­sii­kil­liset taustat sekä lapsuu­den san­ka­rit luon­nol­lis­ta kokoa ole­vak­si ryhmäkuvaksi. McCartneyn mukaan noin kuu­den­kym­me­nen tun­nis­tettavissa olevan hahmon mukana katsojalle avautuu "The Beat­les -maa­il­ma" (KU­VA 4).^[iv]

"Sgt. Pepper" -kannen täyttyessä sekä kor­keakult­tuu­riin, että Hollywoodiin kuu­lu­vil­la, mutta­ ennenkaikkea vuoden -67 ajan hen­keen so­pivilla ja lä­hei­ses­ti po­pu­laa­ri­kult­tuu­riin liit­ty­vil­lä kasvoilla on Bla­ken kol­laa­si denota­tii­vi­sel­ta asul­taan uuvutta­van pitkä tun­nis­tamis­proses­si matkalla yhtyeen maa­il­maan. "Sgt. Pep­per" on  tähti­taivas jonka tähdistä osa on nimet­tävissä hel­pom­min, osa työ­läämmin. Joitakin kasvoja ei ero­ta, jotkut taas vaa­tivat kir­jal­lisia läh­teitä identifioi­tuak­seen. Kun kuvan de­nota­tiivi­nen kartta on nimetty, jää jäljel­le konnota­tiivi­sen ta­son pur­ka­mi­nen. Ky­sy­mys kuuluu: mikä on näiden hen­ki­löi­den sa­no­ma, mitä he tässä yh­teydessä ker­tovat siir­ryt­ty­ään noin san­koin jou­koin al­ku­pe­räi­ses­tä kon­teks­tis­taan osaksi pop­musiik­kia mark­kinoivaa pahvi­kan­siota. Yksinkertaisimmillaan vastaus saattaa olla McCart­neyn tar­jo­ama vaihtoehto. Kuvapinta kes­tää näin kat­se­lua, se ei kulu kertakatsomalla puhki, sii­nä on oma, yhtä pit­kä­kes­toi­nen viih­dy­tysar­von­sa kuin vinyylin si­sältä­millä or­kest­raa­ti­oilla ja psy­kedee­lis-sym­bolis­tisilla ly­riikoilla.

Minkä tahansa kuvan konnotatiiviseen, subjektiivisesti avautu­vaan, mutta kuvaan sisäänrakennet­tuun merkitykseen, vaikuttaa kuvaan ja siihen liittyvään teksti-informaatioon ajassa tapahtu­va muutokset. Kukaan ei enää pysähdy pohtimaan "The Beatles"  -sanan sivumerkityksiä. Samoin "Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band" on nyt "vain" nimi, vaikkakin Mae Westin närkästynyt kom­mentti; "What would I be doing in a Lonely Hearts Club? You can't leave me in",^[v] osaltaan osoit­taa että alunperin albumin ni­mel­lä­kin oli tulkittavaksi tarkoitettu symboliikkansa. Al­bu­mi­en, yh­ty­ei­den ja ku­van yh­dis­tel­mis­tä syn­ty­vät kon­no­ta­tii­vi­set merki­tyk­set muuttu­vat ajas­sa, samas­sa suh­teessa kun maini­tut osat muut­tuvat käsit­teik­si, ikonisiksi mer­keiksi ilman viit­taus­suh­teita.

Jann Haworthin vastatessa kollaasin pahvimallien som­mit­te­lus­ta, lisäsi Blake kulissien eteen Madame Tus­saudilta lai­na­tut vuo­den 1964 Beatle-vahanuket.^[vi] Idea poh­jois-eng­lan­ti­lai­seen mu­sic-hall pe­rin­tee­seen viit­taami­sesta tuli yh­ty­eel­tä, esiintymispuvut oli val­mis­tet­tu jo aiemmin. Rumpukalvon maalauksesta vas­ta­si "a ge­nui­ne fair­ground ar­tist" Joseph Ephgra­ve.^[vii] Myös se oli uutta, että ­al­bu­mi au­keni ­kan­siok­si. Ratkaisu johtui osaksi sii­tä ­että al­bu­mis­ta piti alun­pe­rin tehdä tup­la-LP. Kuluttajaysävällisinä lisukkeina le­vy­ko­telo si­säl­si myös täy­del­li­set ly­rii­kat sekä  "ker­santti Pippuri" -pos­ti­kor­tin, tämän te­ko­viik­set ja olkapo­le­tit.^[viii] Lau­lu­teks­tien painaminen levynkan­teen oli omalta osaltaan viit­taus pop-sanoi­tusten ja runouden verrannollisuudesta. Kan­nen kol­laa­si on ra­ken­net­tu Bla­ken "Pop Vic­to­ria­na" -tyy­liin.^[ix] Pseu­domi­li­tää­rit tor­visoittokuntaunivormut muis­tut­ti­vat ensisi­jaisesti The Beat­le­sin li­ver­pooli­lai­suudesta, mutta yhtä hyvin ne sopivat Bla­ken omaan tyyliin. ­Ed­war­di­aani­nen vaa­te­tus oli psy­ke­dee­li­sen 60-lu­vun lo­pun ka­li­for­nia­laispe­räisen hippimuodin eng­lan­ti­lainen variaatio.^[x]

B­la­ken työ­tä pi­de­tään pop-gra­fii­kan lä­pi­mur­to­na, mut­ta il­mes­ty­misajan­kohdas­ta aina näihin päi­viin saakka kes­tä­neen mai­neen kantavuus johtuu myös muista kuin taiteelli­sista ansi­oista. "Sgt. Pepperiä" verrattiin klas­si­sen mu­sii­kin mes­ta­ri­te­oksiin ja The Beatlesistä tuli ikoni, jo­ten myös le­vyn­kan­teen si­tou­tui vält­tä­mät­tä ripaus "ne­rout­ta". Peter ­Bla­ken kaltaisen "oikean taiteilijan" palk­kaa­mi­nen ja kal­lii­seen kan­si­rat­kaisuun­ in­ves­toi­mi­nen oli­ levy-yhtiö EMI:lle albumin muihin kustannuksiin nähden kuitenkin lähes ilmaista.^[xi] Rahasummien mainitseminen toi­mikin täs­sä tapauksessa sekä itsetehostuksena että mark­kinoin­keino­na, tie­det­tiin­hän jo­kai­sen tuh­la­tun punnan pa­lau­tu­van mo­nin­ker­tai­ses­ti ta­kai­sin. Näin levy-yhtiön mak­si­maa­linen voi­ton­ta­voittelu kuor­rut­tui tai­teellisella uskot­ta­vuu­della ja päin­vas­toin. "Sgt. Pepper" -kannen arvo perustuu yhtä suu­rel­ta osin niin ­tai­teelliseen innovatiivisuuteen, kuin sen käy­tännön to­teu­tuk­sen mah­dol­lis­ta­nei­den ta­loudelli­sten resurs­sien näkymättö­mään läsnä­oloon. "Sgt. Pep­per" -kansi oli populaarikulttuurin Rolls Ro­yce, mikä ei silti tee siitä vielä täydellistä yksilöä. Mie­len­kiin­toi­sel­la ta­val­la ikui­sen "Sgt. Pep­pe­ris­tä" te­kee sen hy­vin kiil­tä­vänä ­pide­tys­tä pin­nasta hoh­tava Pop-tai­teen ja pop-mu­sii­kin kädenpu­ris­tus. Tämä liitto oli järjestetty ja jär­kisyihin perustuva.

---

[i]. Martin 1995, 113. Vertaa amerikkalaisen levykeräilijä Micha­el Och­sin mil­tei identtiseen takaumaan: "The first L.P. I ever bought was the second Elvis Presley album (KUVA 1)[...] Getting my first album was very similar to getting my first girl-friend. Ah, the anti­cipation on the ride home. I stared at the beatific picture of Elvis on the cover, turned it over and read the liner notes, fondled the cover, peeked inside at the inner sleeve, looked at the vinyl, paused and then went back over every inch of the co­ver again. All that foreplay, before I even got home to lay the record on the turntable, was exquisite". Ochs 1997, 7.

[ii]. Martin 1995, 114, Whiteley 1987, 165-6.

[iii]. 'Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band' albumin 1987 ilmes­tyneen CD-version (Parlophone CDP 7 46442 2) originaalia myötäi­levästä kirjasesta löytyvät Blaken kannen suunnitteluun liitty­vät kommentit, joita ei luonnollisestikaan ole alkuperäisellä vinyylillä.

[iv]. Harry 1992, 586. Sivut 587-589 näkevät puolestani vaivan luetteloida nämä hahmot.

[v]. Martin 1995, 120.

[vi]. Martin 1995, 116; Harry 1992, 589: Viisi muuta vahanukkea joista Tussaud luopui valokuvasessiota varten esittivät Diana Dorsia, Arabian Lawrencea, George Bernard Shaw'ta, Tohtori Li­vingstonea ja Sonny Listonia. 

[vii]. Harry 1992, 589.

[viii]. Whiteley 1987, 212. Blake jatkoi näin The Timesille jo ker­taalleen toteuttamaansa ajatusta näennäisesti kaksiulotteisen  lehden/levyn koteloimisesta pakkaukseksi jolla oli ma­kasiininomainen sisältö muutoinkin kuin tekstin/äänen muodossa.

[ix]. Whiteley 1987, 213.

[x].Vrt. Kallioniemi 1998, 246-266.

[xi]. Levyn valmistus maksoi 25 000 puntaa; "jolla erään arvion mukaan olisi voinut kustantaa viisi albumia London's New Phil­harmonia Orchestralle"; kts. Mäkelä 1998, 144. Peter Blake ja Jann Haworth jakoivat sulassa sovussa 200 puntaa ja galleristi Robert Fraserin juokseviin kuluihin käytettiin n.1300 puntaa; Vrt. Martin 1995; 116, 168, Thorgerson & Powell 1999, 130-1 ja "Sgt. Peppers" CD 1987. CD:n ohessa seuraa­van kirjasen sivulla 4 Peter Blake muistelee rahapolitiikka.